Olemme valmistelleet julisteen joka yhdistelee edeltäjiemme kuvastoa ja tekstiä, avaten sitä miten menneet anarkistisukupolvet näkivät nykyisen järjestyksen vastustamisen ja sille vaihtoehtojen rakentamisen välisen suhteen. Alla jäljitämme julisteen eri elementtien historian.

“Luottakaamme siten ikuiseen Henkeen joka tuhoaa ja hävittää vain siksi koska se on kaiken elämän käsittämätön ja ikuisen luova lähde. Tuhoamisen halu on myös luova halu.”

-Mikhail Bakunin, “The Reaction in Germany,” Deutsche Jahrbücher fur Wissenschaft and Kunst, nos. 247–51

---

Kääntänyt Takku.

Kuva

Kuva ilmestyi ensi kertaa vuonna 2001, globalisaation vastaisena liikkeenä joskus tunnetun antikapitalistisen toiminnan aallon huipulla, tanskalaisen anarko-punkbändi Paragraf 119:n albumissa. Paragraf 119 oli ottanut nimensä tanskalaisesta laista joka kieltää valtion virkamiesten vahingoittamisen (”Ja jos kyttä haluaa maksaa hengellään—se on meille OK”) ja se syntyi Kööpenhaminassa ‘90-luvulla historiallisen vallatun sosiaalikeskuksen Ungdomshusetin ympärillä toimineista punk-, valtaus- ja anarkistiliikkeistä. Eräässä toisessa Paragraf 119:n albumissa on kuvia siitä miten eri bändin jäseniä pidätetään erinäisistä ”yleisen järjestyksen” rikkomuksista. Tämä on punkkia parhaimmillaan—ei musiikkityylinä vaan vastarinnan kulttuurina jossa biisit saavat voimansa esiintyjien ja kuuntelijoiden jaetuista kokemuksista ja pyrkimyksistä jotka luovat tilan näille hymneille saavuttaa todellista merkitystä.

Muistakaa heidät, jokainen heistä, siihen päivään asti kun iskemme takaisin;
Muistakaa jokainen pieksentä, muistakaa jokainen vangittu aktivisti;
Muistakaa murretut toverit, jokainen murhattu anarkisti;
Muistakaa paisutellut syytteet, muistakaa jokainen vamma;
Muistakaa kaikki ne vääryydet joita vallanpitäjät tekevät;
Mitään ei ole unohdettu, mitään ei ole annettu anteeksi

-Paragraf 119, “Intet Glemt, Intet Tilgivet” (“Mitään ei ole unohdettu, mitään ei ole annettu anteeksi”) albumissa “Musik til Ulempe” 7”

Teksti

Parhaan tietomme mukaan iskulause ”elämä on ekstaattista vuoropuhelua tuhoamisen ja luomisen välillä” (“life is ecstatic intercourse between destruction and creation”) ilmestyi ensi kertaa ekoanarkistisen aikakauslehden Live Wild of Die! viidennen numeron kannessa vuoden 1994 tienoilla Berkeleyssä Californiassa USAssa.

Live Wild or Die! palveli Do or Dien (ja myöhemmin Disorderly Conductin_)) ohella ympäristöliikkeen kaikkein radikaaleimpia ja kompromissihaluttomimpia osia aikana jolloin useimmilla osallistujilla ei ollut luotettavaa internet-yhteyttä. Voit löytää ensimmäisen kolme numeroa täältä.

Along with Do or Die (and later, Disorderly Conduct), Live Wild or Die! served the most radical and uncompromising elements of the ecological movement in an era before most participants had consistent internet access. You can find the first three issues here.

---

Viimeisenä, pieni präntti julisteessa on ote tunnetusta espanjalaisen anarkistin Buenaventura Durrutin haastattelusta joka julkaistiin Toronto Daily Star -lehdessä 5. elokuuta 1936. Tämä haastattelu on edelleen ajankohtainen kun uusin valtaan noussut hallinto Yhdysvalloissa väittää vastustavansa fasismia mutta kuitenkin jatkaa anarkistien ja muiden antifasistien toiminnan tukahduttamista:

“Massat ovat aseistautuneet. Armeijalla ei ole enää merkitystä. On kaksi leiriä: siviilit jotka taistelevat vapauden puolesta ja siviilit jotka ovat kapinallisia ja fasisteja. Kaikki työläiset Espanjassa tietävät fasismin voiton tarkoittavan nälänhätää ja orjuutta. Mutta myös fasistit tietävät mitä heille on luvassa heidän häviönsä jälkeen. Tämän takia kamppailu on niin leppymätöntä ja säälimätöntä. Meille kyse on fasismin murskaamisesta, sen hävittämisestä ja pois pyyhkimisestä niin ettei se voi enää koskaan nostaa päätään Espanjassa. Olemme lujasti päättäneet tuhota fasismin lopullisesti. Ja kyllä, teemme sen hallituksesta piittaamatta,” hän jatkoi synkästi.

”Miksi sanot hallituksesta piittaamatta? Eikö tämä hallitus kuitenkin taistele fasistista kapinaa vastaan?” kysyin hivenen ällistyneenä.

”Yksikään hallitus maailmassa ei taistele fasismia vastaan tappaakseen. Kun porvaristo näkee vallan valuvan käsistään se voi turvautua fasismiin säilyttääkseen itsensä. Espanjan liberaali hallitus olisi voinut tehdä fasistiset elementit voimattomiksi jo kauan sitten,” Durruti jatkoi. ”Sen sijaan se viivytteli, vitkasteli ja teki kompromisseja. Jopa nyt, tänä hetkenä hallituksessa on miehiä jotka haluaisivat hellittää kapinallisten kanssa. Heistä ei voi koskaan tietää,” hän nauroi, ”kenties nykyinen hallitus tarvitsee vielä näitä kapinallisia joukkoja työväenliikkeen murskaamiseen.”

[…]

”Voitteko voittaa yksin?” kysyin polttavimman kysymyksen kursailematta.

Durruti ei vastannut. Hän haroi leukaansa. Hänen silmänsä hehkuivat.

”Vaikka olisittekin voitokkaita tulette istumaan rauniokasan päällä,” uskaltauduin, rikkoakseen hänen haaveilunsa.

“Olemme aina eläneet slummeissa ja koloissa seinässä,” hän sanoi hiljaa. ”Tiedämme kuinka majoittaa itsemme hetkeksi. Eikä sinun tule unohtaa meidän voivan myös rakentaa nämä palatsit ja kaupungit, täällä Espanjassa ja Amerikassa ja kaikkialla. Me työläiset. Voimme rakentaa toisia niiden tilalle. Ja parempiakin. Emme ole lainkaan peloissamme raunioista. Tulemme perimään maan. Siitä ei ole pienintäkään epäilystä. Porvaristo saattaa tuhota ja hävittää oman maailmansa ennen kuin se poistuu historian näyttämöltä. Me kannamme uutta maailmaa täällä, sydämissämme,” hän sanoi käheästi kuiskaten. Ja sitten hän lisäsi: *”Ja se maailma kasvaa tällä minuutilla.”

-”Durruti: The People Armed,” Abel Paz

Suuren osan 1900-luvun loppupuolta maailmanlaajuinen valtausliike oli pääasiallinen väylä anarkismille siirtyä sukupolvelta seuraavalle, tullen toimeen kirjaimellisesti raunioissa. Jos anarkistiset ideat leviävätkin tänä päivänä uusiin väestönosiin, on se osittain näiden valtaajien ja eko-sabotöörien pyrkimysten ansiota. Omistamme tämän julisteen heille. Me tulemme tietämään kuinka majoittaa itsemme hetkeksi.